9.luku Matkan varrelta, (kotona muistiinpanoista kirjoitettu yhteenveto)

Lähdin siis matkaan Venetsian lentoaseman läheltä ja ajoin rannikkoa pitkin paikkaan, josta hyvin näki Venetsiaan ja josta olisi päässyt veneellä (15 Eur edestakaisin) Venetsiaan. Myöskin junalla sinne olisi päässyt tai polkemalla siltaa pitkin. Mietin hetken valokuvan ottamista siellä, mutta hylkäsin ajatuksen, koska siellä ihmistungoskessa kapeilla kujilla ja portaissa ei olisi ollut kovin miellyttävä ajaa, ja vain valokuvan vuoksi. 
Venetsian kaupunkia vastapäätä mantereella sijaitsee laaja kaupunkimainen alue (Mestre), joka on juna-, auto-, vene- ja laivaliikenteen solmukohta. Alue on täynnä kanavia ja isoja teitä ja paljon liikennettä. Tarkoitukseni oli lähteä sieltä fillarilla pohjoista kohti, mutta se ei ollut helppoa ja sotkeuduin monien hyvien neuvojen seurauksena mm. taluttamaan fillaria muiden jalankulkijoiden mukana  moottoritien reunaa kohti vastaan tulevaa liikennettä. Kävelijöiden mukaan reittiä kuulema kannatti ehdottomasti käyttää, koska se oikaisi niin paljon.
Päätin hypätä junaan ja päästä kaupungista ulos selvemmille vesille ja ostin samantien lipun Po-joen tasangon toiselle puolelle Bassano del Grabbaan. Siellä sijaitsee Alppien Dolomiittivuoriston eteläreuna ja alkaa pitkä pyörätie, joka seuraa laaksossa olevaa jokea ja vie kohti Trentoa.
Myöskin Grabbasta, kuten niin monesta muustakin kaupungista, oli hankala löytää fillarilla oikeaa tietä ulos. Muutaman erehdyksen ja monen kyselyn avulla löysin oikean suunnan, mutta huomasin olevani väärällä puolella jokea pyörätiehen nähden. Kun kyselin huoltoasemalta, mistä pääsee joen toiselle puolelle, sain neuvon: "Aja uno kilometro eteenpäin ja sitten Agip-huoltoaseman kohdalta sillan yli".  Kun kolmen kilometrin päästä ei näkynyt siltaa eikä huoltoasemaa, kysyin kirkosta tulleelta porukalta uudestaan neuvoa. Vaikka yhteistä kieltä ei ollut, asia selvisi kovan porinan ja sekamelskaisen neuvottelun jälkeen, josta käsien liikkeitäkään ei puuttunut.Eli täsmälleen sama neuvo, "Uno kilometro".joten jatkoin matkaa edelleen samaan suuntaan.
Noin 2,7 kilometrin päästä tuli sitten se silta ja huoltoasema, joka oli kylläkin Shell, eikä Agip, eli tuo uno kilometro oli siis 5,7km. Neuvot ja etäisyydet on siis suuurpiirteisiä, mutta hyvää tarkoittavia.
Pyöreitti oli hyvää päällystetietä ja kulki kylien kohdalla yleistä tietä ja maissi- ja omenapuupeltojen kohdalla vain kevyelle liikenteelle tarkoitettua tietä pitkin. Se nousi hiljakseen joen mukana vastavirtaan koko ajan ja Lago di Galdonazzo, johon illalla tulin on 450m korkealla. Matkaa yhteensä 100km.Yövyin Gadonazzossa vanhassa hotellissa, jonka omisti yhtä vanha ja naurava mummo.


Seuraavana päivänä etenin Trenton ja Bolzanon kautta Meranoon. Ennen Trentoa jouduin vielä nousemaan n. 500 metriin ja laskeutumaan sitten n.300 metriä alemmaksi Trentoon. Pyörätie loppui ennen Trentoa ja kylätie koukkasi autostradan kautta 300 metrin matkan! Muita vaihtoehtoja ei ollut ja kun kyselin onko toista reittiä sain vastauksen, että ei  ja, että on ihan sallittua ajaa vähän matkaa moottoritietä.. Ehkä sallittua, mutta ei mukavaa. Autot ajoivat kovaa ohi.  Trentosta Meranoon tie on helppoa loivaa nousua leveässä jokilaaksossa kohti pohjoista ja varsinaisia Alppeja.

Merano on kaunis kaupunki kävelykeskustalla, jota halkoo joki, jonka varrella on vanhoja taloja ja puutarhoja.ja ympärillä joka puolella näkyy jo eteläisiä Alppeja, Dolomiitteja. Täällä puhuttiin jo saksaa ja ruokalistat yms. olivat saksaksi.
Yövyin Meranossa hotellissa, jossa kaikkia asioita hoiti yksi ja sama kumara vanha setä.


Seuraavana päivänä poljin joen vartta ylämäkeä St.leonardin kautta pikkukylä Mosoon. Nousua n.700m päättyen hieman yli kilometrin korkeuteen. Loppuosassa tie jyrkkeni ja pyöräily muuttui aika paljon pyörän työntämiseksi.. Pari lyhyttä tunneliakin oli, jotka eivät ole mukavia fillarilla.Turvaliivit päällä ja otsavalo edessä sekä vilkkuva punainenvalo takana läpi kuitenkin mentiin.

St Leonard

Moso

700 m:n nousu tuntui melkoisen raskaalta, mutta tauoilla ja urheilujuomia juomalla pääsin iltapäivällä perille Mosoon.
Tarkoitus oli koettaa ylittää seuraavana päivänä Alpit Timmeljoch nimisestä paikasta ja laskeutua Itävaltaan Söldeniin.
Korkein kohta 2,5km.Etukäteen tiesin nousun olevan suorituskykyni rajoilla, mutta käyttäen koko pitkän päivän, ehkä selviäisin. Varamenetelmänä kuitenkin oli bussi, joka menisi myös ylös. Aika kovan autoliikenteen takia aloin 60/50 kallistua bussivaihtoehtoon. Aamubussin kuski yöpyi samassa majapaikassa. Suunnitelma kuitenkin muuttui jo illallakun  majatalon pitäjä tuli sanomaan, että tie on suljettu maavyörymän takia. Aamulla hän oli saanut lisätietona, että tie pysyy suljettuna ainakin koko päivän ja ehkä vielä seuraavankin.

Maanvyörymästä tulee mieleen jäämies Ötz, joka löytyi näiltä seuduilta jokunen vuosi sitten ja kuoli täällä n. 5000 vuotta sitten.
Mitähän tiedemiehet tuumisivat minusta ja fillaristani , jos maanvyörymä olisi peittänyt minut nyt ja löytö tehtäisiin  5000 vuoden päästä. Ensinnäkin mikä muu kuin kiveen kirjoitettu tieto säilyy niin kauan?
Onko fillarin kuvia hakattu kiveen? 
Fillaria luultaisiin ehkä jonkinlaiseksi ihmisen käyttämäksi vesimyllyksi ja minua sen polkijaorjaksi.Ainakin passi varmistaisi, että orja olen, eihän muita henkilöitä numeroitaisi. Lompakosta löytyvä firman käyntikortti kertoisi isännän nimen......
Hampaiden muovipaikkoja ihmeteltäisiin ja pyöräilykypärää, se ehkä suojasi isännän kepin iskuilta.
Pehmustetut pyöräilyhousut lienevät samasta syystä tai sitten ne olisivat johonkin rituaaliin liittyvät. Kännykkä tai siitä jäljelle jääneet jalometallit olisivat olleet koruja....
Kuoleman syy liian kova orjatyö....

En jäänyt odottelemaan tien mahdollista avautumista, sillä säätiedotus lupasi parin päivän päähän jo sadetta Ylhäällä Alpeille pilvessä ja sateessa (voi olla luntakin) ei ole mitään järkeä pyöräillä. Tämän seurauksena muutin suuntaa ja ajoin takaisin 700m alaspäin (30km)  Meranoon. Edellispäivän kuuden tunnin ähkimisen jälkeen alaspäin ajaminen vei aikaa vain n. tunnin. Meranosta menin junalla n. 50 km länteen Mallesiin tarkoituksena ennen iltaa ylittää Alpit Lago di Resian kohdalta. Korkein korkeus"vain"  hieman yli 1,5 km.
Alkuun tuli heti viivytys, koska seurasin erään pyöräilijän neuvoja, joka tuntui hyvin varmasti tietävän, mistä puhuu. Hän neuvoi minut tielle, joka meni alaspäin.Sieltä tulisi pian risteys, josta tie kääntyy ylös Lago di Resiaa kohti. Epäilin asiaa heti alussa ja n. 100 metriä alempana kyselin uudestaan tietä ja sain päinvastaisen neuvon, eli siis takaisin ylös. Alkuperäinen neuvojakin viiletti vastaan ja oli kauhean pahoillaan väärästä neuvosta.
Eli 100 metriä ylimääräistä nousua, mutta sitä vartenhan täällä ollaan.....Loppu matka eteni tämän jälkeen ilman eksymisiä pyörätietä ylämäkeen ja maisemat olivat komeat ja sää puolipilvistä. Juomaa kului ylämäessä paljon, mutta kyläbaareista sai lisää tai vettä suoraan alppipuroista.
Vastaan tuli alamäkeä kaikenlaisia pyöräilijöitä, joista moni oli järjestänyt pyörän autolla tai muulla konstilla ylös ja ajoi vain alamäkeen! Ensi kerralla olen minäkin viisaampi. Kuitenkin muitakin samanlaisia ylämäkiäkin äheltäviä matkapyöräilijöitä kuin minä, tapasin. Eräs eläkeläispariskunta oli lähtenyt Kölnistä ja oli matkalla Venetsiaan. Toinen eläkeläispariskunta, molemmat yli 100 kilosia, ajoivat minun ohi sähköpyörillään pyhävaatteissa, ei edes juomapuolloja näkynyt, eikä hikipisaraakaan! Näin heidät aiemmin alhaalla, joten he olivat nousseet ainakin 500m (30 km) ylämäkeen. Minkähänlaiset sähkömoottorit ja akut pyörissä oikein oli?
Polkupyörien kirjo oli täällä Alpeilla muutenkin melkoinen, erityisesti erilaisia maastopyöriä sähköllä ja ilman oli paljon.
Pääsin Lago di Resiaan ennen iltaa ja laskeudeuin vielä jokusen kilsan Itävallan puolelle Nauderssiin.
Naudersissa oli laskettelurinteitä ja nyt kesällä paljon maastopyöräilyreitteja ja pyöräilijöitä.
Retken ehkä paras majapaikka sattui myös sinne. Kahden huoneen ja kahden kukkaparvekkeen huoneisto aamiaisella ja neljän ruokalajin illallisella maksoi yhteensä vain 53Euroa.

Itävallan ja Italian raja

Pitkin matkaa ihmiset kyselivät mistä olen tulossa ja mihin menossa. Keskustelu jatkui usein pidempäänkin kun kerroin, että lähdin Venetsiasta ja suunta on kohti Helsinkiä, sain paljon sympatiaa ja ihmetystä. Kaksi kertaa ravintolassa tarjoilija toi talon puolesta lasillisen vodkaa vahvistukseksi matkalle, jotta pääsisin varmasti perille.

Naudersista jatkoin kohti Landeckia. Ennenkuin pääsi pitkään laskuun, piti vielä nousta hieman, koska uusi tie meni tunnelin kautta ja sinne ei fillarilla saanut ajaa.Edellisenä iltana ylempänä satoi hieman lunta ja aamulla oli aika kylmää,  8 astetta, mutta lämpötila nousi alemmas tullessa. Tie koukkasi täällä hieman Sveitsin puolella ja matkalla oli jokin kumma verovapaa ostosalue, jossa mm. polttoaineissa ei ollut veroa, bensiini 87cent/l.

Koko matkan ajan Italiasta Saksaan pikkuteillä on haissut lehmän tai hevosen lanta. Lehmiä on pyöräteiden varsilla, ja välillä pyörätie on mennyt laitumen läpi. Portit on pitänyt avata ja sulkea. Pikkukylissä edelleen on navettoja aivan kylätiessä kiinni, niin, että Milka-lehmien hännät huiskii melkein kadulla ja tie on hyvin lannoitettu ja liukas. Sade huuhtoo sitten lannat kirkkaaseen alppijokeen. EU-säännöksiä sovelletaan täällä ilmeisesti toisin kuin meillä...

Pyörätie Landeckiin laskeutui joen seuralaisena kylien läpi ja laakso kääntyi siitä Innsbruckkiin.
En löytänyt Laudeckista karttaa seuraavaan kohteeseeni Garmich-Partenkirchenin, joten koukkasin sinne junalla Innsbruckin kautta, jossa kuitenkin välillä välillä yövyin.

Käkikellomaa

Kaikilla ei ollut nahkahousuja

Garmichissa pidin lähes pyöräilyvapaan päivän. Pyöräilyn sijaan tutustuin Saksan korkeimpaan vuoreen Zugpitzeen. Sinne pääsi pikkujunalla suoraan rautatieasemalta, josta kondolihissi veti ylös huipulle.
Vuoren korkeus on 2960 metriä ja hissi nostaa kerralla 1750 metriä ylöspäin 3,6 kilometrin radalla.
Hissi on jostain 1920-luvulta ja loppuosalla mennään kaapelissa roikkuen lähes pystysuoraa vetoa.
Suosittelen hissiä kaikille, mutta erityisesti korkean paikan kammoisille, kuten itselleni.Youtubesta löytyy videoita.
Ylhäällä vuoren huipulla oli hieman lunta kauppa ja ravintoloita ja saksan korkeimmalla sijaitseva pubi. Lämpötila oli n. 0-astetta.
Ylhäältä näkee ympäri Alppeja moneen maahan, eli ainakin Saksaa, Itävaltaa, Italiaa ja Sveitsiä sekä Lichtensteiniin.

ZugPitze

ZugPitze

ZugPitzeltä

Itse Garmich-Partenkirchenin kaksoiskaupunki on n. kilsan korkeudessa ja on malliesimerkki pienestä alppikaupungista. Kaikki on viimeisen päälle kaunista. Kaiken maailman Alvar Aallot ei ole päässeet pilaamaan maisemaa, talot ovat saman tyyppisiä ja kaikilla on parvekeruukuissa samat kukat.

Parten Kirchenistä

Vapaapäivän jälkeen aikaisin aamulla lähdin ajamaan Garmichista pohjoiseen aluksi joen varren pyörätietä pitkin kohti Munchenia. Joki ja Alpit jäivät pian taakse ja loppumatkan suunnistin pikkuteitä pitkin kohti Starnberger-järven eteläpäätä, josta jatkoin rantaa pitkin sen pohjoispäähän.
Järvi on 25 km pitkä ja siellä oli paljon veneitä liikkeellä kauniina päivänä. Järvellä kulkee myös kaksi laivaa, joilla olisi päässyt järven eri puolille. Paikka oli selvästi Munchenilaisten viikonloppuviettopaikka. S-bahn ulottuu järvelle asti. Yleensä majapaikka löytyi aiemmin helposti ilman etukäteisvarausta, mutta täällä kaikki majapaikat olivat täynnä. Viimeiseksi kysyin epäröiden kylän hienoimmasta hotellista huonetta (liian hieno eli kallis minulle). Hotellin respassa nainen kertoi, että on täyttä. Kerroin hänelle olevani tulossa  Venetsiasta ja meneväni Helsinkiin ja jatkavani pyörällä nyt siis Muncheniin etsimään vapaata  hotellia. Hikeä valuvana, pyöräilykypärä päässä näytin ilmeisesti niin säälittävältä, että nainen muisti yhtäkkiä yhden vapaan huoneen, jota ei yleensä vuokrata, koska siinä oli suihku ja vessa käytävän päässä. Ilmeisesti ei haluttu häirittävän muita hotellin asukkaita käytävällä vain pyyhkeeseen sonnustautuneilla asiakkailla. Minua ne muut asiakkat ei kuitenkaan häirinnyt ja otin huoneen. Hintakin oli inhimillinen 80 Eur, joskin se oli matkan kallein huone.
 
Seuraavana aamuna Muncheniin  menin paikallisjunalla joka vei suoraan suoraan päärautatieasemalle.
Asemalla oli jo aamusta aikamoinen vilinä, sillä se on risteys monenlaisille junille ympäri Eurooppaa ja lisäksi metrolle, busseille ja ratikoille. Asemalla oli paljon pakolaisia seinien vierissä peittoineen. Pakolaisia näkyi muillakin Saksan rautatieasemilla, mutta ei niin paljon kuin täällä.
Aioin myös jatkaa ulos Munchenista paikallisjunalla. Deutche Bahnin toimistosta sain päivän Baijerilipun ja koska juna Rothenburgiin suuntaan lähti samaan aikaan, hyppäsin siihen käymättä Munchenissa maanpinnalla.
Ocktoberfest saa odottaa.

Fillarivaunu

Tulin siis junalla lähelle Rothenburgia ja ajoin sinne loppumatkan pyörällä. Rothenburg on se kaupunki, jonka kuvia näkyy kaikkialla Saksan matkaesitteissä. Kaupunki on keskiaikainen ja sen rakennukset on säilyneet sellaisena. Muurien ympäröimä kaupunki olisi kuin sadusta, ellei siellä kulkisi niin paljon turisteja. Hämmästyttävän huonosti Suomessa tunnettu.  Johtunee ilmeisesti siitä, että se ei ole pääteiden varsilla. Se on varmaan myös ollut paikan pelastus.

Rothenburg

Rothenburg

Rothenburgista jatkoin pyöräilyä pitkin Saksan Romantische Strasea kohti Bad Mergentheimia. Pysähdyin kuitenkin yöksi pikkukylään nimeltään Tauberzell, jossa yövyin alunperin keskiaikaisesta navetasta tehdyssä Gasthausissa. Säätiedotus lupasi sadetta, joten muutin aamulla suunnitelmia ja lähdin kohti Wurzburgia sadevaatteet päällä. Sadehousut repesivät lahkeiden sisäsaumoissta, mutta onneksi huomasin sen vasta Wurzburgissa. Sade näytti jatkuvan koko päivän, joten ostin Deutche Bahnilta jonkinlaisen alennuslipun, jolla pääsisi 40 Eurolla aina Hannoveriin asti, joten päädyin illaksi Hannoveriin.
Olin jutellut aiemmin saksalaisen pyöräilijän kanssa reiteistä Saksan läpi ja hän sanoi, että länsi puolen Saksassa jokien varsissa on hyviä pyöräteitä. Itäpuolella kaupunkien väleissä niitä on vähemmän.
Siksi suuntauduin lännen puolelle Saksaa.
Deutche Bahn on suuruudessaan käsittämätön firma, liikevaihto n.35 miljardia, työntekijöitä n. 250000 ja valtavasti junia, ratoja ja  asemia sekä yhteyksiä. Käytännössä junilla pääsee lähes minne vaan Saksassa. Asemia on n.5800 kpl! ja junat kulkivat ajallaan! Ja ne olivat halvempia kuin Suomessa. Nopeat luotijunat  ja IC-junat ovat asia erikseen, mutta ns. Regional junillakin pääsee joka paikkaan ja halvemmalla kuin Suomessa.

Hannover suuri ja uudenaikainen kaupunki, jossa on valtavasti opiskelijoita ja kauppoja shoppailijoille, muuta erityistä ei jäänyt mieleen. Fillarin kanssa ei kuitenkaan tarvitse shoppailla, sillä lisää kamaa ei mahdu kyytiin. Löysin sopivan hotellin Kepabbipaikan vierestä 39 Euroa.

monenlaisia kulkupelejä

Aamulla jatkoin Hannoverista Luneburgiin, josta hyppäsin pyörän päälle. Ajelin kovassa myötätuulessa Hampurin ohi ja Elbe-joen yli, josta pyörätie jatkui Elbe-Lyypekki kanavan vartta Lyypekkiin.
Lyypekki on iso ja komea Hansa-kaupunki, jossa kuitenkin sodan murskajaisten jäljiltä on myös uusia rakennuksia. Vanhaa nähtävää on kuitenkin paljon. Mm. maailman suurin tiilistä tehty kirkko....joka oli kiinni.

Gunter Grassin, Thomass Mannin talot löytyvät myös ja kuuluisa marsipaanikauppa ja kahvila, jossa jpa itse Paavi on syönyt marsipaania.

Lyypekki

Varasin Finnlinesin Suomen toimistosta puhelimella paikan Travemundesta Helsinkiin menevään laivaan.
Viimeinen pyöräilyetappi oli sitten lyhyt, vain  Lyypekistä Travemundeen. 
Pyörätie loppui kuitenkin matkalla kesken ja kun kysyin paikalle sattuneelta bussikuskilta neuvoa, hän käsimerkein komensi minut pyörineni bussiin ja lähti heti ajamaan. En tiennyt minne.
Tunneliin mentiin ja tunnelin jälkeen hän päästi minut pois. Siis aivan mahtavaa palvelua. Pyöräilijöitä varten odotti koko ajan busssi joka ajoi heidät tunnelin läpi ilmaiseksi!
Travemunde on vanha satama ja rantalomapaikka, jossa on pitkä ja hieno biitsi ja rantabulevardi sekä ilmeisesti Itämeren korkein terassibaari 35-kerrosta korkean hotellin ylimmässä kerroksessa.
Pyöräilin viimeisenä päivänä rannikkoa pitkin edestakaisin yhteensä n. 40 km..Hiekkarannat ja rantakylät jatkuivat pitkin rannikkoa.

Loppumatkan meninkin sitten Finnlinesin rahtilaivalla laivalla Helsinkiin ja Vuosaareen ja sieltä Tuusulaan.

The End. 

Travemunde